Ihana, liian nopeasti ohikiitävä vauvavuosi
En ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä ennenkuin sain esikoiseni. Ei minulla mitään vauvoja vastaan ollut, en vain uskaltanut sillä ne tuntuivat niin hennoilta ja avuttomilta. Ja niinhän vauvat ovatkin, mutta tuskin olisin onnistunut kenenkään vauvaa sylissäni rikkomaan. Nyt kun olen saanut kunnian nauttia kahden ihanan, pienen pojan vauvavuodesta, en saa enää vauvoista tarpeekseni. Ensikohtaaminen, ensi-imetys, vauvan ensimmäinen hymy – kaikki ihania hetkiä, jotka tulen muistamaan aina. Elelen todella haikein mielin Leonin vauvavuoden viimeistä kuukautta. Sain ilmeisesti tänä vuonna syysflunssan sijaan vauvakuumeen, vaikka tiedän Leonin jäävän kuopukseksemme. On aivan selvää, että minusta tulee juuri se mummeli, joka yrittää aina salaa nuuhkia toisten vauvoja ja ilmeilee heille ratikassa.
Esikoisen ensimmäiset viikot menivät jännissä tunnelmissa, koska kaikki oli niin uutta enkä tosiaan ollut tottunut vauvoihin. Kuopuksen kanssa sukelsin vauvavuoden syövereihin suoraan ja pinnalle juurikaan nousematta. Kuten kerroin Leonin vauvavuoden alussa, kummankaan pojan vauvavuosi ei mennyt silti sumussa, ja olen olosuhteisiin nähden jopa pirteä. Melko itkuisen esikoisen kohdalla hormonit tekivät varmaan tehtävänsä ja pitivät minut virkeänä. Pidin myös vauvan kanssa kotona oleskelua ainakin henkisesti kevyempänä kuin työtäni, vaikka ennen lapsia saikin nukkua mielinmäärin. Esikoisen vauvavuodesta opin sen, että jokainen päivä vauvan kanssa on erilainen ja pian ohitse. Vauvalla tulee erilaisia kehitysvaiheita ja hulinoita, joten niistä on turha stressata. Myöskään vauvan rytmin kanssa ei kannata tuskailla, se muodostuu kyllä itsekseen vauvan kehittyessä. Tiesin, että pätkissä nukutut yöt jäävät pian taakse, ja se auttoi jaksamaan kuopuksen satunnaisesti huonosti nukkumat yöt.