Kun näet lapsessa itsesi, hyvässä ja pahassa
0En ole luonteeltani sieltä ihan helpoimmasta päästä, etenkään jos mieheltäni kysytään. Tunnustan olevani melko itsepäinen ja kärsimätön, josta johtuen hermostun myös melko helposti. Haluan että asiat tehdään tietyllä tavalla (minun tavallani), enkä lämpene kovin helposti muutoksille hyväksi havaituissa toimintatavoissa. En osaa myöskään odottaa, ja teen asiat itse jos mielestäni muilla kestää liian kauan. Aivan unelmapuoliso siis.
Mieheni taas on hyvin easy going – sellainen ihanan rento ja optimistinen. Hän sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin, tulee toimeen kaikkien kanssa, ja heittäytyy tilanteisiin ennakkoluulottomasti ilman turhia analyyseja. Mieheni ei hermostu pienistä, ja pysyy viileänä kun itselläni on hermot jo mennyt. Aivan unelmapuoliso siis hänkin.
Meidän perheen aurinkoiset
KUN NÄET LAPSESSA ITSESI EI-NIIN-HYVÄSSÄ
Vitsailemme usein, että alati hymyilevä, hyväntuulinen Leon on aivan kuin mieheni, ja tuittuileva esikoisemme aivan kuin minä. Well played karma. Mieheni kutsuukin välillä Joelia kaikella hellyydellä pikku-Ninaksi. Se että tunnistan omat heikkouteni Joelin käytöksessä, on omalla tavallaan hellyttävää. Kaikkia heikkouksiani en kuitenkaan haluaisi pojilleni siirtää. Tiedän esimerkiksi olevani aivan liian kärsimätön, ja yritän lasten lasnäollessa kiinnittää tähän piirteeseeni huomiota ja ottaa ihan rauhallisesti. Joel nimittäin hermostuu jos ei saa heti tarvitsemaansa, jos en esimerkiksi heti tule auttamaan kenkiä hänen jalkaansa. Hän jankuttaa samaa kysymystä niin kauan, että joku vastaa eikä anna koskaan periksi juupas-eipäs väittelyssä. Hän haluaa myös, että asiat tehdään hänen tavallaan, mutta ihan kasvatusmielessä varmistamme toki ettei hän saa tahtoaan aina lävitse.
Esikoiseni on aivan kuin minä
KUN NÄET LAPSESSA ITSESI HYVÄSSÄ
Toisaalta näen esikoisessamme myös omia hyviä piirteitäni. Joel innostuu helposti, ja uskoo omiin ideoihinsa. Hän lähtee toteuttamaan näitä ideoitaan nopealla aikataululla ja on sinnikäs. Jos palapeli on hänelle liian vaikea, hän tekee sen putkeen niin monta kertaa kunnes muistaa ulkoa palojen paikat. Vaikka Joel hermostuu helposti, hän ei jää vellomaan vastoinkäymisissä. Hän on myös huomaavainen, ja auttaa mielellään muita. Sen lisäksi hän on helposti innostuva, iloinen ja rakastava, aivan kuten isänsä. Mikä parasta, minulla on oma pikku kätyrini, joka ainakin vielä on puolellani. Jos pyydän miestäni vaikka vaihtamaan Leonin vaipan ja hän ei mene heti sillä sekunnilla, niin Joel tokaisee: ”Papa, vaihda se vaippa!”.
OVATKO LAPSENNE PERINEET NE EI-NIIN-PARHAAT PIIRTEENNE?
Lue myös: Miten äitiys on muuttanut minua?
Lasten kanssa ravintolassa – Saako lapsi näkyä ja kuulua?
Lasten on hyvä oppia miten miten ravintolassa asioidaan ja miten muille suodaan ruokarauha. Moni vanhempi tuntuu kuitenkin arastelevan etenkin pienten lasten viemistä ravintolaan, ja ymmärrän kyllä miksi. Olen saanut muiden kokemuksista käsityksen, että suomalaiset eivät ole erityisen onnellisia, jos ravintolassa viereen istuutuu lapsiperhe. Me käymme usein lasten kanssa ravintolassa syömässä, ja 2- ja 4-vuotiaat melkoisen vilkkaat poikamme kulkevat aina mukanamme. He ovat pienestä pitäen tottuneet käymään ulkona syömässä, mutta se ei tarkoita että he istuisivat hiljaa paikoillaan ja odottaisivat kärsivällisesti ruokaansa. Emme ihme kyllä ole koskaan saaneet osaksemme pahoja katseita tai kokeneet minkäänlaista asenneongelmaa ravintoloiden henkilökunnalta tai muilta asiakkailta. Valitsen silti aina automaattisesti mahdollisimman syrjäisen pöydän varmuuden vuoksi.
Vaikka moni tuntuu haluavan hiljaisen, rauhallisen ja tottelevaisen lapsen, moniko haluaa loppupeleissä kasvattaa sellaisen aikuisen?
Miksi lasten pitäisi olla hiljaa ravintolassa
Suomessa tunnutaan arvostavan lapsissa rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Mutta vaikka moni tuntuu haluavan hiljaisen, rauhallisen ja tottelevaisen lapsen, moniko haluaa loppupeleissä kasvattaa sellaisen aikuisen? Miksi lasten pitäisi olla hiljaa ja näkymättömiä ravintolassa tai muillakaan julkisilla paikoilla? Eiväthän aikuisetkaan ole, eikä kukaan niin oletakaan. Siksi annan lastemme ilmaista itseään ja tutkia ympäristöään, kunhan he pitävät desibelit kohtuullisina eivätkä häiritse muita ottamalla heihin itse kontaktia tai riehumalla. Meitä ei haittaa jos muut asiakkaat ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi syödä kotona, vain koska lapsemme käyttäytyvät ravintolassa kuin lapset. Moni tyrkkää lapselleen padin käteen kanssaruokailijoiden paheksunnan pelossa, mutta me emme halua tehdä niin. Meistä lapset saavat näkyä ja vähän kuuluakin. Osa ravintolassa käyntiä on ruoan odottelu, ja haluamme että lapset oppivat myös odottamaan. Me toki yritämme keksiä lapsille muita virikkeitä – luemme yhdessä ruokalistaa, piirtelemme ja tutkimme ravintolaa.
sormiruokailijan kanssa ravintolassa
Kun kävimme lasten kanssa ravintolassa ensimmäisiä kertoja heidän juuri aloitettuaan sormiruokailijan uransa, sotku oli melkoinen. Meillä oli usein omat eväät mukana, joita tultiin sitten levittelemään pöydälle ja lattialle. Koska käymme mielellämme ulkona syömässä, emme antaneet pienten tahmatassujen kuitenkaan estää ravintolassa käyntiä. Pidin vain huolen, että siivosin poikien sotkut lähtiessämme. Kannoin aina mukana wet wipes -puhdistusliinoja, ja poimin hysteerisenä ruokaa lattialta sitä mukaa kun sitä tippui. Onneksi ravintoloissa toivotetaan nykyään sotkuisatkin asiakkaat tervetulleeksi, ja monessa paikassa lapset ovat alkaneet saamaan positiivista huomiota henkilökunnalta. Kunhan vain tämän saman rennon asenteen saisi tartutettua meihin vanhempiin!
Miten teidän ravintolakäyntinne ovat sujuneet?
Lue myös: Säännöllinen ateriarytmi – arjen pelastus vai ahdistus?